Skene – kuka kuuluu sisään ja kuka jää ovelle?

Skene ei ole vain ohimenevä muoti-ilmiö, vaan jatkuva muistutus siitä, miten identiteetti ja valta rakentuu rajojen kautta, kirjoittaa yhteiskuntatieteilijä Santeri Palomäki.

Ulkopuolisille sisäpiirin tekemät eronteot näyttäytyvät hupaisina, mutta sisällä ne määrittävät, kuka saa rahaa ja valtaa, kertoo Santeri Palomäki. Kuva: Iina Lallo

Kesän 2025 suurin keskustelunaihe ystäväpiirissäni ei ollut piinaava helle tai ilmastointilaitteiden saatavuus. Uskomatonta mutta totta, käytimme ehkä eniten aikaa skenen pohtimiseen (kyllä, oikeasti). Viimeistään Helsingin Sanomien artikkelin, Skene-sanakirja, myötä avautui keskusteluun ulottuvuus, jossa yöt venyivät pitkiksi skenen syvintä olemusta etsittäessä. Mitä skenettämien oikeastaan on, kuka lasketaan sisäpiiriin ja kuka taas suljetaan sen ulkopuolelle?

Toistuvien keskustelujen lomassa havahduin siihen, etten ennen Helsinkiin muuttoa olisi jaksanut käyttää energiaani tällaiseen. Nyt sisäinen yhteiskuntatieteilijäni ei voi ohittaa aihetta. Skene-keskusteluissa piilee nimittäin jotakin olennaista yhteiskunnallisista rakenteista ja tavastamme määritellä itseämme suhteessa muihin.

Skenen arkkityyppi

Skeneä on pyritty määrittelemään monella tavalla. Helsingin sanomien artikkelissa sen kuvataan olevan verkostoitumista keinotekoisin perustein. Haastateltavat uskaltautuivat jopa määrittelemään tyypillisen skenettäjän. Se kuului näin: ”Äärimmillään skenettäjä on: helsinkiläinen, mustissa vaatteissa, osa niistä Jimi Vainin suunnittelemia, tupakka toisessa kädessä, viinilasi toisessa, hän lukee tai ainakin kertoo lukevansa Friedrich Nietzscheä, istuu Harju 8:n terassilla tai Kallion kompleksissa eli Siltasen, Kaikun ja Kuudennen linjan muodostamassa yökerhokeskittymässä.”

Kiinnostavaa, ajattelen. Sitaatin kiinnostavin osuus ei ole kuitenkaan sen osumatarkkuus, vaan rivien välissä oleva eronteko. Jotta voisi tunnistaa skenettäjän vaikkapa Jimi Vainin paidasta, täytyy olla jo itse sisällä. On helppoa osoittaa sormella tyypillistä skenettäjää, mutta harva tunnustautuu itse sellaiseksi. Tämä eronteko muistuttaa 2010-luvun hipstereistä: kukaan ei ollut hipsteri, mutta kaikki tunsivat sellaisen. Skenettäjiä on Siltasen terassi täynnä – mutta ainakaan minä en ole yksi heistä, vaikka iltoja siellä vietänkin.

Sisäpiirin kilpailu 

Monelle skene voi näyttää suljetulta klubilta, mutta todellisuudessa ovi on auki kaikille, jotka osaavat tunnistaa ja hallita sen sisäiset merkit. Kiinnostavinta onkin se, mitä sisällä tapahtuu, sillä skene rakentuu jatkuvasta kilpailusta: kuka osaa pukea oikeanlaiset vaatteet, kuka yrittää liikaa. Missä vaiheessa Harju 8 on nähty, ja tiedätkö jo, mikä seuraava suosittu paikka on?

Skenettäminen ei tietenkään rajoitu vain Helsinkiin, tai Suomeen. Luin taannoin Financial Timesin loistavaa kolumnia, jossa kirjoittaja muistelee hetkeä, jolloin Soho House alkoi menettää hohtoaan. Boheemin klubin särmikkyys katosi, kun kirjanpitäjät ja lakimiehet löysivät paikalle. Paikassa ei ollut vikaa, vaan urbaanin kulttuurieliitin ongelma oli näyttäytyminen samassa paikassa rahaeliitin kanssa. Tällainen eliittien kohtaaminen olisi ollut tietysti vaivaannuttavaa.

Sama ilmiö näkyy myös skenettämisessä. Kun sisäpiirin salaiset symbolit alkavat valua valtavirtaan, täytyy keksiä uusia. Siksi keskusteluissa toistuu pakonomainen tarve todeta, ettei Harju 8 tai kallio ole enää cool – ne olivat sitä joskus, mutta nyt skenettäjät ovat jo muuttaneet Etelä-Haagaan ja käyvät paikoissa, joiden nimiä en muistaisi vaikka haluaisin. Skene ei koskaan pysähdy, sillä sen olemassaolo perustuu jatkuvaan pakenemiseen valtavirran katseen alta. Valtavirtaa paetaan kuitenkin vain kadun toiselle puolelle avautuneeseen paikkaan, jotta eronteko saadaan aikaan.

Sama tarina, eri vuosikymmen

Tosiasiassa skenessä ei ole mitään uutta auringon alla. Se on lopulta yksi seurapiirien urbaani ilmentymä, joita on aina ollut. Ulkopuolisille sisäpiirin tekemät eronteot näyttäytyvät aina huvittavilta, mutta sisällä ne määrittävät, kuka saa näkyvyyttä, rahaa ja mahdollisuuksia. Skeneen kuuluvissa on tulevaisuuden vaikuttajia, ehkä tuleva ministerikin. On helppo nauraa, kun kuuntelee performatiivisia keskusteluja valtavirtafilosofien ajattelusta, mutta samalla on hyvä huomata, että keskusteluiden kautta luodaan todellisia verkostoja ja niiden kautta avautuu ovia, jotka muille pysyvät lukossa.

Lopulta kyse ei ole vain baareista tai vaatteista, vaan siitä, millaiseen joukkoon haluamme kuulua ja minkälaista tarinaa haluamme itsestämme kertoa. Skene muistuttaa meitä siitä, että identiteetti rakentuu usein rajojen kautta – me vastaan melkein me. Siksi on tärkeää pysähtyä miettimään: ketä näihin juhliin on oikeasti kutsuttu?

Ehkä juuri siksi puhumme siitä koko ajan.