Valmistuit tai et, on juhlan aika
Nuorten tulevaisuususko on heikentynyt hälyttävää vauhtia. Evita Lestinen kirjoittaa nuorille, joiden usko tulevaisuuteen horjuu.
Riittävän hyvä riittää, kirjoittaa Evita Lestinen. Kuva: Mona Salminen
Uusi ylioppilas, vastavalmistunut, valmistumatta jäänyt. Onnittelen sinua! Onnittelemme sinua!
Näin kirjoitin kolme vuotta sitten. Sanoma oli ajankohtainen silloin, mutta jos mahdollista, se on entistäkin ajankohtaisempi tänään.
Kerta kiellon päälle: valmistuit tai et, ja ihan sama millaisin arvosanoin, onnittelen, onnittelemme!
Olen kuitenkin huolissani. Viime vuosina nuorten tulevaisuususko on heikentynyt.
Tuore Nuorisobarometri kertoo, että nuoret kokevat epävarmuutta enemmän kuin koskaan aiemmin.
Nuorista vain 17 prosenttia suhtautuu optimistisesti maailman tulevaisuuteen. Neljässä vuodessa nuorten tulevaisuususko on pudonnut alle puoleen aiemmasta.
Tulevaisuususkon heiketessä myös yhteys muihin, osallisuuden tunne ja usko omaan paikkaan maailmassa heikkenee.
Uutisia lukiessa ei ihmetytä, että usko huomiseen yskii. Taloudellinen epävarmuus kiristää tunnelmaa, Euroopassa soditaan, Tellus on tulessa… Ymmärrän nuoria.
Kysyn silti: jos nuorilla ei ole tulevaisuususkoa, kuka jaksaa yrittää? Tai pikemminkin… kuka uskaltaa yrittää?
Laiska huolipuhe ei tietenkään riitä. Siksi haluan todeta näin 28-vuotiaan nuoren syventyvällä rintaäänellä, että et ole yksin, jos toisinaan tuntuu siltä, että maailma kaatuu, tulevaisuus stressaa, kukaan ei ymmärrä ja rahat ovat loppu.
(Been there!)
Sain valkolakin päähäni yhdeksän vuotta sitten, mutta vain vaivoin. Tiedättekö, kun jotkut sanovat, että lukio oli parasta aikaa ikinä? En voisi olla enempää eri mieltä! Rakas perheenjäseneni kuoli, erosin ensirakkaudestani, kärsin ahdistuksesta ja oireilin psykosomaattisesti. Tunsin itseni yksinäiseksi.
Jos toinen veljistäni ei olisi lopettanut lukiota kesken – ja jos minulla ei olisi ollut harvinaisen kannustavaa äidinkielenopettajaa, joka jaksoi sanoittaa uskoaan minuun – en usko, että olisin saanut omaa lakkiani päähäni koskaan. (Miten pienestä elämä onkaan kiinni…) Mietin tuolloin, että voi faan, perheeseen mahtuu vain yksi dropout. Niinpä kirjoitin kaikki arvosanat approbaturista laudaturiin, ja lakitusjuhlassa sain Lahden Kannaksen lukiolta 50 euron arvoisen ”Vuoden tsemppari” -stipendin.
Tsemppasin, kyllä. Mutta minun tapauksessani se tarkoitti menemistä sieltä, missä aita on matalin. Ja se on sallittua! Riittävän hyvä riittää!
Sekin olisi ollut sallittua, että olisin dropoutannut. (On kuitenkin onneni, ettei se tuntunut aikoinaan vaihtoehdolta ja minulla oli voimavaroja valita… vaikka maailma ei olisi siihen kaatunutkaan.)
Kirjoitan tästä siksi, että joka vuosi kesän kynnyksellä ajatuksissani ovat ne nuoret, joilla elämä ei mennytkään kaikilta osin putkeen ensimmäisellä yrittämällä. Ne, joille lukiovuodet – tai ensimmäiset vuodet lukion jälkeen – eivät ole mahdollisuuksien ja huolettomuuden täyteisiä.
Uusi ylioppilas, vastavalmistunut, valmistumatta jäänyt. Haluaisin rutistaa sinua, ja painottaa erityisesti kolmea asiaa:
1. Sinä et ole yhtä kuin suorituksesi. Kuka sitten olet? Selvitä sitä rauhassa. (Ethän rakenna identiteettiäsi ulkoisten tekijöiden varaan!)
2. Maailmantilanne voi olla perseestä, ja onkin, mutta se ei ole yksin sinun harteillasi. Muista elää omaa elämääsi: rakastu ja rakasta, syö jäätelöä laiturinnokassa, ihmettele ääneen. (Moni asia on tänään paremmin kuin maailmanhistoriassa koskaan!)
3. Valitse taistelusi. Et voi korjata kaikkea, mutta itselle tärkeiden arvojen puolesta barrikadeille nouseminen tekee elosta merkityksellistä.
Palataan tulevaisuususkoon.
Ajattelen, että tulevaisuususkon vahvistamiseen on yksi erityisen vahva keino: hyvän sanoittaminen sekä itsessä että muissa. Se mikä meissä huomataan, vahvistuu.
Tulevaan on helpompi uskoa, jos uskoo itseensä. Siksi on jumalattoman tärkeää muistaa, että ollakseen arvokas, ei tarvitse onnistua jatkuvasti. Tarvitsee vain yrittää ja tehdä parhaansa. (I know, lässytilää, mutta totuuksia täytyy toistaa!)
Yhteisellä vastuullamme on puhua tulevaisuudesta mahdollisuuksien, ei pelkkien uhkakuvien kautta.
Uskon, että myös lukemisella ja lukutaidolla on tekemistä tulevaisuususkon kanssa.
Oppilaiden väliset erot lukutaidossa ovat kasvaneet Suomessa tasaisesti reilun kymmenen vuoden aikana. Maailmassa, missä mikään ei ole varmaa (näin on toki ollut aina), kannustan sinua tarttumaan yhä useammin kirjaan – mieluiten romaaniin. (Lukeminen, erityisesti fiktion lukeminen, harjoittaa kykyä astua toisen ihmisen kokemukseen. Empatiaa tarvitsee elämässä joka päivä, muita ja itseä kohtaan.)
Lukutaito ei ole vain tekninen taito. Se rakentaa kriittistä ajattelua, yhteiskunnallista osallisuutta ja kokemusta siitä, että oma ääni kuuluu.
Uusi ylioppilas, vastavalmistunut, valmistumatta jäänyt. Käytä ääntäsi! Ethän luovu vallasta – siis toivosta.
Minä luotan sinuun.
”Miksi?” saatat kysyä.
Vastaukseni on varma: maailma tarvitsee sinuakin.
Lähteet: