Suomalaisen yleisurheilijan arki on kaukana miljoonista. Pikajuoksija Emma Tainio kertoo, miksi SM-mitalit eivät takaa toimeentuloa, miten tulot rakentuvat pienistä puroista ja miksi jopa Suomen kärkinimet voivat elää opintolainalla.
Yleisurheilijan tulot koostuvat pienistä puroista. Kuva: Mimmit sijoittaa
Kun katsomme tv-ruuduista arvokisoissa loistavia yleisurheilijoita, mielikuviin piirtyvät maine ja maallinen mammona. Todellisuus suomalaisen yksilöurheilijan taustalla on kuitenkin toinen. Urheilija on intohimoammatissa, jossa arki vaatii moniosaamista, ja viivan alle jäävä summa on usein pieni. Pikajuoksija Emma Tainio, 23, avaa nyt yleisurheilijan elämän taloudellista puolta.
”Tein viime kaudella urheilemalla 600 euroa”
Yksilölajeissa täysammattilaisuus on harvinaista. Tainio kuvailee itseään puoliammattilaiseksi ja pudottelee suoria lukuja omasta arjestaan:
“Faktahan on se, että mä tein viime vuonna pelkästään urheilemalla – jos puhutaan viime kaudesta – 600 euroa. Mähän en siis tee rahaa urheilemalla, ja hyvin harva meistä tekee.”
Kansallisen kärjen osalta pelkät kilpailutulot pyörivät maksimissaan muutamassa kymppitonnissa. Suomen mestaruuskisoista tai arvokilpailuista ei makseta startti- tai palkintorahoja. Tulot kilpailuista muodostuvat lähinnä muutaman satasen starttirahoista, korkeintaan 1,5 tuhannesta eurosta sekä sijoituksiin perustuvista palkintorahoista, jotka ovat kotimaassa pieniä. Suuria rahoja liikkuu käytännössä vain kansainvälisessä Timanttiliigassa.
Tainio muistuttaakin, että urheilu on viihdebisnestä. Esimerkiksi tenniksessä ja golfissa laji on onnistuttu kaupallistamaan ja houkuttelemaan rahakkaampia sponsoreita paljon yleisurheilua paremmin, vaikka yleisurheilu on Suomessa seuratuimpien lajien joukossa. Täällä moni asia perustuu yhä seurojen taustalla pyörivään talkoohenkeen, eikä lajin piiristä ole noussut suurta halua lähteä muuttamaan toimivaksi todettua systeemiä.
Tulorakenne koostuu pienistä puroista
Koska kilpailuilla ei elä, muodostuu menestyvänkin yleisurheilijan toimeentulo useista palasista:
Valtion apurahat: Opetus- ja kulttuuriministeriön urheilija-apuraha on tiukasti porrastettu. Suurinta, 24 000 euron vuosittaista apurahaa saa tällä hetkellä vain neljä suomalaista yleisurheilijaa (pois lukien paraurheilijat).
Liiton ja seurojen valmennustuet: Suomen Urheiluliiton (SUL) ja seurojen myöntämät tuet vaativat kovia tuloskriteereitä. Kyse on muutamista tonneista, joilla voi kattaa esimerkiksi leirikuluja. Tukea voi hakea kuittia vastaan.
Yhteistyökumppanit ja sponsorit: Sopimukset vaihtelevat rinnassa olevasta logosta ja muutamasta ”touhutonnista” aina useamman kymppitonnin vuosisopimuksiin, joihin kuuluu somenäkyvyyttä ja brändikasvona olemista. Erittäin hyvällä tasolla olevilla urheilijoilla voi olla myös kansainvälisiä välinesopimuksia, niin sanottuja kenkädiilejä.
Some ja brändi ajavat ohi urheilumenestyksen
Urheilumarkkina on kokenut suuren murroksen sosiaalisen median myötä. Pelkkä urheilumenestys ei enää takaa taloudellista turvaa.
“SM-taso ei merkkaa mitään. Sä voit olla Suomen paras pikajuoksija, ja sä elät opintolainalla ja Kelan asumistukien varassa. Se on täysin kiinni siitä, pystytkö luomaan itsestäsi kiinnostavan brändin”, Tainio painottaa.
Somen myötä lajin viidenneksi paras, joka osaa brändätä itsensä, voikin tienata eniten. Näkyvyys vaikuttaa jopa siihen, miten helposti urheilija pääsee kovatasoisiin ulkomaisiin kilpailuihin, sillä järjestäjät haluavat paikalle yleisöä houkuttelevia urheilijoita.
Tainio itse toimii someyrittäjänä, mikä on mahdollistanut opintojen ja muiden töiden jättämisen vähemmälle. Hän peräänkuuluttaa urheilijoilta oma-aloitteisuutta liiallisen nöyristelyn sijaan: puhelin on otettava kouraan, ja yrityksiin on oltava itse yhteydessä. Markkinoiden muuttuessa yhä useampi urheilija pyörittääkin toimintaansa kevytyrittäjänä tai toiminimellä.
Toisin kuin monissa joukkuelajeissa, yleisurheilussa naiset voivat tienata miehiä paremmin, Tainio nostaa esiin. Palkintorahat ovat naisille ja miehille täysin samat, ja koska suomalaiset naisurheilijat, kuten Wilma Murto ja Lotta Harala, ovat osanneet brändätä itsensä vahvasti somessa, he tekevät parempia sopimuksia ja kiinnostavat tällä hetkellä yleisöä enemmän.
Menot kymmenissä tuhansissa ja jatkuva taloudellinen stressi
Vaikka tulot ovat epävarmoja, urheilijan arjen pyörittäminen maksaa helposti useita kymppitonneja vuodessa. Kulut koostuvat valmentajien kuukausipalkoista (noin 200–800 €/kk), terveydenhuollosta, vakuutuksista sekä leiri- ja kisamatkoista. Suuri taloudellinen riski liittyykin vakuutuksiin: jos vakuutus ei korvaa loukkaantumista, voi edessä olla esimerkiksi kymmenien tuhansien eurojen leikkauslasku, joka voi pahimmillaan päättää koko uran.
Taloudellinen stressi on yleisurheilijoiden keskuudessa suurin syy uran lopettamiseen. Kaksoisura – eli opiskelu tai osa-aikatyö urheilun ohella – onkin monelle paitsi pakko myös henkinen turvaverkko heikompien kausien varalta.
Minkälaisia ratkaisuja Tainio itse ehdottaisi?
Tainion mukaan pelkästään valtion tuet eivät auta, vaan mukana tarvittaisiin myös suomalaisten yritysten panos. Esimerkiksi Ruotsissa yritykset tukevat urheilua selkeästi enemmän.
“Urheilu lisää yhteenkuuluvuutta, kansallistunnetta ja tuo positiivisia kokemuksia. Toivoisin, että yritykset lähtisivät paremmin mukaan tukemaan urheilua”, Tainio summaa.
