Ikäkriisi parikymppisenä – mistä neljännesiän kriisissä on kyse?

Quarter life crisis, eli suomeksi neljännesiän kriisi, on parikymppisyyteen liittyvää epävarmuutta elämän suurista kysymyksistä. Miksi silloin, kun kaiken pitäisi olla mahdollista, olo on kaikkea muuta kuin vapaa?

Asiantuntijan mukaan neljännesiän kriisi voi selittyä sillä, että nyky-yhteiskunta asettaa meille epärealistisia odotuksia. Kuva: Mimmit sijoittaa

Täytin hiljattain 25 vuotta, ja sen myötä alkoi aiempaa voimakkaampi pohdinta elämän suurista linjoista. Olenko varmasti valmistumassa oikealle alalle tai haluankohan joskus jälkikasvua? Pitäisikö nyt perustaa oma yritys, suunnitella asunnon ostoa vai käyttää säästöt matkustamiseen?  

Parikymppisyyden alkuvuosina saattoi elää huolettomammin ja luottaa siihen, että aikaa kyllä riittää. Nyt mielessä on alkanut kytemään pelottava ajatus: mitä jos ei riitäkään? Olenko sulkenut itseltäni jo joitain ovia, vai olisiko nyt päinvastoin syytä alkaa lyömään asioita lukkoon?

Enkä ole pohdintojeni kanssa yksin.

Yliopiston lehtori Rasmus Mannerströmin mukaan tutkimuksissa on todettu, että keskimäärin lähes joka toisella esiintyy tällaista tietyssä iässä tai elämänvaiheessa tapahtuvaa kipuilua tai ahdistuneisuutta – josta siis arkikielessä puhutaan yleensä ikäkriisinä.

“Vakiintunut käsitys ikäkriiseistä on tietyssä iässä ilmenevä ahdistuksen, epävarmuuden ja pettymyksen kokemus. Se saattaa kummuta esimerkiksi tunteesta, ettei elämä ole mennyt kuten on ajatellut, tai epävarmuudesta sen suhteen, mihin tulisi elämässään suunnata”, Mannerström kertoo. 

Hän kuitenkin huomauttaa, ettei tutkimuksissa tällaista tarkkaa rajattua vaihetta ole todistettu, ja ikäkriisin sijaan olisi hyvä puhua monilla esiintyvistä stressitekijöistä tietyssä ikävaiheessa. Lisäksi, varsinaista ikää tärkeämpää on eri elämänvaiheisiin liittyvät murroskohdat tai siirtymät uusiin elämänvaiheisiin.

Noin 25-vuotiaana esiintyvään neljännesiän kriisiin tai aikaiseen kolmenkympin kriisin sijoittuvat usein sellaiset siirtymät, kuten työelämään astuminen sekä ihmissuhteiden muuttuminen ja osin vakiintuminen. Kyseessä on ikään kuin välitila, jossa kohdataan helposti epäilyksiä omien valintojen ja niiden seurausten suhteen.

Kipuilua yhteiskunnan paineiden alla

Osa neljännesiän kriisistä voi selittyä Mannerströmin mukaan sillä, että nyky-yhteiskunta asettaa meille epärealistisia odotuksia. Nämä paineet synnyttävät helposti riittämättömyyden tunteita. 

Eräs ristiriita liittyy hänen mukaan siihen, että nuorilta vaaditaan aiempaa enemmän päättäväisyyttä – esimerkiksi koulutuksen valinnan suhteen – vaikka samaan aikaan korostetaan yksilöllisyyttä ja “oman jutun löytämistä”. Kokeilemisesta ja suunnan vaihtamisesta on tehty vaikeampaa ja nuorten odotetaan lukkiutuvan tietylle polulle jo varhain, mutta onnistumista mitataan yhä enemmän itsensä toteuttamisella.

Pitäisi siis toisaalta olla yhteiskunnan näkökulmasta tuottava yksilö, mutta myös onnellinen ja menestynyt valitsemallaan polulla.

“Tässä ilmapiirissä me stressaamme siitä, teemmekö varmasti oikeat valinnat, mutta tänä päivänä on yhä vaikeampaa arvioida näiden valintojen seurauksia”, Mannerström toteaa.

Moni valinnoistamme pohjautuu lopulta haluun tulla hyväksytyksi.

”Jos jokin on ihmiselle perustavanlaatuista, niin se, että haetaan muiden hyväksyntää – ja tehdään sen vuoksi joskus isojakin päätöksiä”, Mannerström toteaa.

Hän muistuttaa, ettei tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen liittyvä stressi tai ahdistus ole merkki yksilön vajavaisuudesta, vaan se liittyy yhteiskunnassa vallitseviin normeihin ja odotuksiin siitä, mitä meidän “pitäisi” tehdä. 

”Pohjimmiltaan meillä nousee aina kysymys siitä, että riitänkö, olenko tehnyt tarpeeksi ja olenko hyväksytty. Sen kanssa täytyy vain oppia löytämään sisäinen rauha”, hän sanoo.

Vapauden ja vakiintumisen välissä

Entä voiko ikäkriiseilystä seurata myös jotain hyvää? 

Tätä Mannerström ei uskalla luvata, sillä se, mikä on hyvää tai hyödyllistä, ei ole yksiselitteistä.

Ikäkriisit voivat kuitenkin toimia eräänlaisena hälytyskellona, sillä ne muistuttavat meitä yhteiskunnan odotuksista. Ne pakottavat pohtimaan, haluammeko vastata niihin vai toimia ehkä toisin – silläkin uhalla, että muut saattavat vieroksua valintojamme.

Parikymppisyys tuntuu olevan tasapainoilua: toisaalta haluaa elää hetkessä ja nauttia nuoruudesta, toisaalta taas olla järkevä ja tehdä valintoja, joista voi kiittää itseään vanhempana. 

Ja ainakin omalla kohdallani kipuilu näiden kahden välillä vain syveni, kun mittariin tuli 25 vuotta.

Vaikka yleensä sanotaan, että tieto lisää tuskaa, neljännesiän kriisin kohdalla Mannerström on kuitenkin eri mieltä. Ymmärrys siitä, että tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen liittyvä stressi on lopulta valtavan yleistä ja kertoo enemmän yhteiskunnastamme kuin omasta itsestä, voi auttaa ahdistuksen tunteeseen.

Olkaamme siis armollisia itsellemme. Teemme valintoja aina sen tiedon ja tunteen varassa, joka meillä sillä hetkellä on. Kaikkeen emme voi vaikuttaa, emmekä voi varmuudella tietää, mikä lopulta tekee meidät onnellisiksi. Ehkä siis riittää, että teemme parhaamme – ja luotamme siihen, että elämä kantaa.